Sisällissota Espoossa

Vuonna 1917-1918 nykyisen Espoon alueella kuohui. Sisällissota jakoi kansaa ympäri Suomea, ja erilaisia kahnauksia syntyi myös Espoossa. Vaikka Espoon alueella käytiin vain yksi suuri taistelu Leppävaarassa saksalaisten sotilaiden ja punakaartin välillä, sota sekä sen jälkipyykki vaati silti yli kahdensadan espoolaisen hengen. Suuri osa kuolleista oli punaisia, jotka joutuivat sodan jälkeen vankileireille. Kuolinsyyt olivat usein leirien huonoissa oloissa ja ruuan puutteessa.

Aloitimme tutkimuksen tutustumalla sotasurmien nettisivuihin, josta löysimme tietoja vankileireillä kuolleista ihmisistä. Kun näitä tilastoja verrattiin kansallisarkiston tietoihin annetuista tuomioista, kävi selväksi ettei suurin osa vankileireillä kuolleista espoolaisista koskaan saanut tuomiota. Jatkoimme tutkimusta tutustumalla sisällissodan aikaisiin lehtiartikkeleihin. Tutustuimme myös vankileirien oloihin ja ajan lainsäädäntöön aihepiirin kirjallisuuden avulla, mutta sisällissodan aikaisten tapahtumien ymmärtämistä helpottaa 1900-luvun alun historian tunteminen.

Nykyinen tutkimus on löytänyt vain 27 vangitun tuomiopöytäkirjat, silti vankileireillä kuolleita ihmisiä oli ainakin 67. Kuuden espoolaisen kuolinsyyksi on mainittu mestaus tai teloitus, mutta näistä tapauksista ei löydy yhtäkään tuomiopöytäkirjaa. Ajan tunnelmista kertoo, että 29.5.1918 valkoisten tahojen ylläpitämä Uusi Suometar -lehti kiistää vahvasti artikkelissaan punaisten kuolemat vankileireillä.

Jo ennen sisällissotaa suomalaiset olivat hyvin jakautunut kansa, eikä tilanne ollut 1918 yhtään parempi. Ihmiset elivät vahvasti omissa ”kuplissa”. Punaiset ja valkoiset lukivat omia lehtiään, joiden sanoma oli lähes aina hyvin puolueellista. Kansan jakautuneisuus ei yhtään helpottanut sisällissodan jälkeen. Puolin ja toisin suoritetut verityöt olivat jääneet kaikkien mieliin pitkiksi ajoiksi. Voittanut valkoinen puoli kuitenkin tajusi, että tilanne oli kestämätön, jonka seurauksena lainsäädäntöä muutettiin ja työväenluokkaa alettiin ottaa enemmän huomioon.

Kun punaisia alettiin tuomita sodan jälkeen, tuomiot eivät läheskään aina noudattaneet oikeusvaltion olennaisia piirteitä, kuten oikeutta reiluun oikeudenkäyntiin. Kenestäkään Espoossa mestatusta henkilöstä ei löydy tuomiopäiväkirjaa, josta voidaan todennäköisesti päätellä, että mielivaltaisia teloituksia suoritettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Tutkijalautakunnat, jotka päättivät syytettyjen tuomiosta, olivat hyvin erilaisia kuin nykyajan oikeuslaitoksen toimet. Vain murto-osalla vangeista löytyi edes minkäänlaista vankeuspäätöstä, mikä rikkoo korrektia oikeusprosessia. Ne harvat oikeudenkäynnit joita käytiin, eivät olleet syytetylle reiluja. Oikeus asianajajaan evättiin, eikä tuomioon tarvittu raskauttavia todisteita. Lisäksi tuomiosta ei ollut oikeutta valittaa läheskään aina, eikä siihen olisi aikakaan riittänyt, koska pantiin täytäntöön käytännössä heti, vaikka kyseessä olisi kuolemantuomio. Syytetyt eivät saaneet edes kutsua todistajia lautakunnan eteen.

Lautakuntien toiminta oli laitonta ja vastoin sen aikaista sota- ja kenttäoikeutta, mutta valkoinen puoli sai toimintansa näyttämään hieman laillisemmalta, kun jonkinlainen “kenttäoikeus” oli olemassa. Monet valkoisen puolen lakimiehet kuitenkin lähtivät mukaan lautakuntien toimintaan. Yleensä lautakunnissa istui ihmisiä, jotka tunsivat syytetyt. Tämä tietenkin heikensi oikeuden toteutumista merkittävästi, kun valkoinen puoli pääsi ”kostamaan” punaisten tekoja.

On haastavaa ymmärtää, mikä sai valkoisen puolen lakimiehet ryhtymään jakamaan omankädenoikeutta. Maallikkojen silmissä tutkijalautakuntien toiminta saattoi näyttää melko lailliselta, mutta juridisen koulutuksen saaneet ihmiset pystyivät kyllä ymmärtämään järjestelmän epäkohdat ja laittomuudet. Valkoisten näkökulmasta punaiset olivat maanpettureita, eivätkä siten ansainneet reilua oikeudenkäyntiä..

Akseli Paajanen, Samu Kähkönen ja Aapo Grönroos